sunnuntai, 23. joulukuu 2012

Ei ole rahaa! tervehtii kaupustelija suomalaista Betlehemissä

Ilmastoitu bussi etenee kapeita ja ruuhkaisia katuja Jerusalemista Betlehemiin. Tiekylteissä vilisee uutisista tuttuja nimiä: Nablus, Ramallah... Vastaan tulee poikajoukko, josta joku näyttää meille voitonmerkkiä. Kohta näkyy muuri, jota juutalaiset kutsuvat turvamuuriksi, sen toisella puolella asuvat arabit apartheid-muuriksi. Tulemme tarkastuspisteen kautta Betlehemiin, arabialueelle.

Asutus tihenee, kadut ovat mutkaiset ja mäkiset. Talon seinässä roikkuu englanninkielinen tervetulotoivotus: Tervetuloa Betlehemiin! Toivotamme sinut tervetulleeksi, kuten toivotimme Rauhanruhtinaankin. Rukoile Palestiinan vapauden puolesta.
Viereisen talon seinään on taivuteltu jouluvalot kolmen kamelin muotoon. Ja nykyään täällä näyttää olevan sijaa majatalossa, todistaa hotellin nimi: Pyhän Perheen hotelli.
Tuskin ehdimme bussista ulos, kun ensimmäiset kaupustelijat äkkäävät meidät. He heiluttelevat euron vesipulloja, kympin tai parinkympin euron kamelikuvioituja laukkuja, lippiksiä, kaulakoruja. Aika äkkiä turisti huomaa, että on viisainta pysytellä tiiviisti oppaan kintereillä ja katsoa vain jalkoihinsa – katse kaupustelijan silmiin kun taitaa olla jo ostopäätös?

Vielä pienoinen ylämäki ja kaupustelijoiden ruuhka. He ovat tunnistaneet meidät suomalaisiksi ja tervehtivät kuuluvalla äänellä hihkaisemalla suomeksi ”Ei ole rahaa” tai ”Rahat loppu”.


Kirkko! Ei kaupustelijoita! Olemme niin pyhällä maalla, että perimätiedon mukaan täällä sijaitsee Jeesuksen syntymäluola. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen siitä tuli juutalaiskristityille tärkeä paikka, jossa he kävivät rukoilemassa. Vuonna 155 jKr paikalle osui ensimmäinen pyhiinvaeltaja Euroopasta Saksasta.

Rooman keisari Hadrianus halusi häpäistä paikan ja rakennutti niille sijoille Venuksen alttarin. Vuonna 325 Bysantin keisarinna Helena tuli paikalle, käski purkaa alttarin ja rakentaa siihen katedraalin. Se valmistuikin vuonna 330 ja on maailman vanhin säilynyt kirkko.
Syntymäkirkko on kokenut kohtalon kolhuja. Nyt se on jaettu kolmen suuren kirkkokunnan kesken. Vanhin osa kirkkoa kuuluu kreikkalaiskatolisille, roomalaiskatoliset hallinnoivat Pyhän Katrinan kirkkoa ja armenialaiset omaa kirkkoa ja luostaria. Arvoisat kirkkojen pyhät isät saattavat joskus äityä nyrkkitappeluun jonkun arvovaltaseikan takia – ja siksi kirkon avain onkin erään muslimin hallussa.
Jeesuksen syntymäluola on kirkon lattian alla. Sinne pääsee, jos jaksaa odottaa. Paikalle tulleet koptikristityt näyttävät jaksavan – he asettuvat kärsivälliseen pitkään jonoon riisuttuaan ensin kengät kasaksi kirkon lattialle. Ruuhka tässä kirkkorykelmässä on valtava.

Kirkkokäynnin jälkeen turisti onkin jo aivan heltynyt, kun hänet viedään matkamuistomyymälään. Tosin ensin pitää kävellä läpi kaupustelijoiden muurin: Ei oo rahaa! Rahat loppu!
Matkamuistomyymälässä on oliivipuusta kaiverrettuja seimihahmoja ja pieniä kuusenkoristeita, jotka esittävät pyhää perhettä tai kolme tietäjää kameleineen. Taidokkaiden matkamuistojen valmistus on arabikristityille merkittävä tulonlähde, joka uhkaa tyrehtyä aina kun olot maassa ovat epävakaat ja turistit eivät uskalla tulla. Matkamuistoja on tehty oliivipuusta ja helmiäisestä ainakin 1500-luvulta lähtien.

Rauhaan ja hiljaisuuteen täällä on turha pitkäksi aikaa tuudittautua. Kirkot, joissa vuosisatojen ihmiskohtalot ja pyhät ja auliit rukoukset ovat kaikuneet, ovat rauhan keidas, mutta niihin ei voi jäädä.
Tulemme Betlehemiä saartavalle muurille. Tällä puolella siihen on kirjoitettu poliittisia kannanottoja. Israel – the State of Evil (Israel, pahan valtakunta) – Israel, tekopyhä valtio. Muuriin piirretty Juudan leijona on saanut kylkeensä dollarin kuvan, ja tiukkailmeisen palestiinalaisnaisen kuvaa tekstittää lause: To exist is to resist – olemassaolo on vastarintaa.
Turisti näkee sen, mitä hänelle näytetään. Näyttämättäkin näkee, että Rauhanruhtinaalle olisi töitä. Ja kaikille rauhantekijöille.

keskiviikko, 10. lokakuu 2012

Jom Kippur lahjoitti minulle pyhän

Noin miljoonan asukkaan kaupunki on pysähtynyt. Bussit eivät kulje, raitiovaunut eivät kulje. Hiljaisuudessa kuuluvat vain pensaissa tirskuttavat linnut – sekä kukon kiekaisu. Sen täytyy olla harha-aistimus – täytyyhän?
Ainoa mikä liikkuu, ovat juutalaiset, jotka kiiruhtavat suurena sovintopäivänä synagogaan. He ovat paastonneet edellisyön, ja paasto jatkuu vielä koko helteisen päivän. Osa heistä on pukeutunut mustiin vaatteisiin, osa kävelee rennommasti aamutakin näköisissä vaatteissa ja aamutossut jalassa; huomattavan moni lipsuttelee katujen poikki mustat crocsit jalassa. Ehkäpä niistä tulee jossain vaiheessa osa Jom Kippur -perinnettä, eräänalainen kulttuuripysähtymä, samoin kuin Venäjältä muuttaneiden juutalaisten suuret paksut turkislakit.

Nuoret miehet kävelevät laumana – ja leuhkana – pitkin raitiovaunukiskoja; eihän sieltä nyt ketään tule. Pienet lapset pyöräilevät leveillä kaduilla väärään ajosuuntaan; eihän sieltä nyt ketään tule. Aurinko helottaa. Bussipysäkin penkillä lekottelee mies, joka lukee sanomalehteä.
Kävelen juutalaiskaupunginosan vieritse kohti vanhaa kaupunkia. Kierrän vanhan kaupungin muurin ja sujahdan Jaffa-portista sisään ja käännyn juutalaiskortteleihin. Siellä saan selityksen aiemmin kuulemalleni kukonkiekaisulle: pienet pojat laitavat kädet ääntä vahvistavalle tötterölle suunsa eteen ja päästelevät kiekaisuja. En siis kuullut väärin.

Siunattu hiljaisuus, siunattu pyhä! Hetkeksi aikaa kiidän 60-luvulle pienen yläsavolaisen kylän sunnuntaihiljaisuuteen. Tekeminen oli lakannut, naapurin isännät saattoivat piipahtaa – mustissa suorissa housuissa ja valkoisessa kauluspaidassa – isän kanssa turisemaan. Auringon läikkä siirtyi hitaasti tuvan lattialla.

 

Taisin vähän eksähtää, kaupungin kartta on summittainen eikä siinä ole joka katua. Päädyn kuitenkin lähelle Via Dolorosaa, joka kulkee halki arabikorttelin ja sen myymäläkatujen. Siellä ei Jom Kippuria pidetä vaan myydään kaikkea kaikille. Paikallinen mies huomaa minut ja selittää, että hän osaa kyllä opastaa minut minne sitten olenkin menossa. Sanon vain Via Dolorosa, ja mies opastaa minut korttelin päähän – tai oikeastaan vain kadunkulman ympäri. Yritän näyttää enemmän eksyneeltä kuin olenkaan, sekä kiitolliselta, ja annan miehelle muutaman sekelin.

Kävelen Pyhällä kadulla, joka perimätiedon mukaan noudattelee Jeesuksen reittiä Golgatalle. Vastaani tulee iso ryhmä laulavia italialaispyhiinvaeltajia, heitä seuraa ryhmä espanjalaisia ja heidän kannoillaan kolumbialaisia. Jokaisessa ryhmässä on 2-3 ristinkantajaa sekä pari opasta, jotka lukevat kärsimyshistorian tekstejä jokaisella Via Dolorosan 14 asemalla. Lisäksi pyhiinvaeltajaryhmät laulavat ja rukoilevat asemilla Isä meidän -rukouksen: Pater noster.
Vaellan ryhmien mukana, ensin aloitan italialaisena ja kun saavumme Ylösnousemuksen kirkkoon, olen jo kolumbialainen. Kapealla kadulla yksi ristinkantajien ryhmä hajoaa, kun vastaan tulee paikallinen mies, pienikokoinen ja laiha, ihan kyyryssä oman taakkansa alla: hän kävelee Via Dolorosan rappuja alaspäin ja kantaa selässään painavaa jääkaappia.

 

Tunteikas vaellus keskeytyy, kun hotelliin jäänyt tytär soittaa matkapuhelimeeni. Palaan normaaliin, ja paluuta edesauttaa kauppakatujen hälinän kautta kuljettu matka. Siirtymä pyhästä liikutuksesta arkeen on sittenkin aika nopea. Kiitos siitäkin.

perjantai, 5. lokakuu 2012

Sullon kirjeen kivenrakoon

Osapäiväarkeologi on jo vähän väsynyt. On istuttu Getsemanessa (tai yhdessä Getsemane-ehdokkaassa) vanhoja öljypuita ihaillen. On nähty Antonian linnake, jonka alkuperäistä lattiakivetystä lie Jeesuskin tallannut; opas esitteli lattiakiven, johon on kaiverrettu peliruutuja. Sitä peliä roomalaissotilailla oli tapana pelata – he tempaisivat peliinsä joskus jonkun kuolemaantuomituista, jonka he kruunasivat feikkikuninkaaksi ja jota he pilkkasivat ja kiduttivat.
On nähty Via Dolorosa ja sen 14 asemaa, on kävelty vastavirtaan shoppailevia turisteja ja matkamuistoja tyrkyttäviä kauppiaita.

Tätä hetkeä olen etukäteen pelännyt: itkumuurilla käyntiä. Olen lukenut, että Jerusalemiin tulijat – muutkin kuin juutalaiset – tuovat muurin kivienrakoon rukouslappuja. Olen lukenut, että jotkut lähettävät maan ääristä kirjeitä sinne, jotta joku laittaisi ne kivienrakoon (ihan kuin kirjeitä joulupukille Korvatunturille toim. huom.).

Viehättävä tarina (todeksi vakuutettu) kertoo juutalaisesta pojasta, päivitetystä Tuhlaajapoika 2.0:sta, joka rikkoi välit isänsä kanssa ja lähti ovet paukkuen kotoaan. Kaukana maailmalla hänelle kantautui suruviesti: isä oli kuollut. Poika kiirehti takaisin Israeliin hautaamaan isänsä, kävi kuitenkin itkumuurilla ensin, rukouslappunsa jättämässä. Samalla hän noukki maahan pudonneen rukouslapun ja katsahti sitä. Ja istu ja ihmettele: se oli hänen isänsä kirjoittama kirje, jossa isä pahoitteli rikkoutuneita välejä ja kirjoitti, että on antanut pojalleen anteeksi.

Suruja minäkin lappuselle kirjoitin, asioita, jotka ovat minua rikkoneet. Kävelen kohti muuria paahteisella kivipihalla. Edessäni on läheneviä selkiä: muurilla jo käyneet tulevat minua vastaan takaperin kävellen. Pääsen noin kahden metrin päähän korkeasta itkumuurista ja juutun ihmisruuhkaan. Ympärilläni on eri-ikäisiä naisia, jotka huojuttavat ylävartaloaan ja kääntelevät hepreankielisten rukouskirjojensa sivuja.

Hivuttaudun varovasti kohti muuria. Yltän jo hipaisemaan auringonlämmittämää kiveä. Rukouskirjeeni on pieneksi rullattu, ja yritän sulloa sitä kivenrakoon. Unohdun katsomaan nuorta tuuheahiuksista ja tummiinpukeunutta naista, joka on ollut muurin äärellä jo pitkään. Huomaan, että hänellä on rattaissa noin vuoden ikäinen lapsi. Nainen nostaa lapsen syliinsä, ojentaa hänet kohti muuria ja nostaa lapsen oikean käden niin, että se koskettaa muuria. Sitten naisen ystävätär tulee paikalle kameran kanssa ja äiti nostaa lapsen syliinsä kuvattavaksi. Lapsi mutristelee ja veikistelee; kieli lirpahtaa esille suppusuusta. Äiti työntää hellin sormin kielen takaisin lapsen suuhun, mutta kun kuvaaja on valmis, lapsen kieli lirpahtaa taas esille. Tämä toistuu muutamia kertoja. Meitä ympärillä olevia alkaa naurattaa.

Lähden muurilta – en osaa peruuttaa vaan kävelen ihan tavallisesti – ja istahdan hetkeksi aidan suomaan varjoon. Penkillä istuu nuori afrikkalainen nainen, joka pyytää minulta lainaan kynää ja paperipalaa. Repäisen vihostani sivun ja annan kynän hänelle. Kerron, että hän voi pitää sen, sillä ryhmäni odottaa jo.

Itkumuurista tuli yllättäen ilon ja elämän muuri. Matkan lisäbonus, jota ei etukäteen laaditussa matkaohjelmassa ollut.

torstai, 4. lokakuu 2012

Koleat tuhkat

”Valtio ei ole vain sitä, mitä se tekee. Valtio on myös sitä, mitä se suvaitsee”. Nämä lauseet tekstittivät kuvaa, jossa väkijoukko kohottaa kätensä natsitervehdykseen. Olen kääntänyt selkäni seinällä roikkuvalle viiksekkään valtiomiehen kuvalle, mutta kovaäänisistä kaikuvia saksankielisiä sotilaskomentoja en pääse pakoon. Hitlerin kuvan näkeminen ei ole missään paikassa tuntunut niin irvokkaalta kuin Yad Vashemissa, Vainojen museossa keskellä Jerusalemia.

Olen juuri kävellyt Yad Vashemin puistikossa Johanneksen leipäpuiden varjossa. Puita on istutettu ”oikeamielisten” muistolle – ihmisille, jotka auttoivat juutalaisia toisen maailmansodan melskeissä, oman henkensä riskeeraten. Oscar Schindlerille – juutalaisia pelastaneelle teollisuusmiehelle – omistettu puu on jo melkein maasta lähtien kaksihaarainen. Luulen keksineeni syyn: Schindler joutui elämään kaksoiselämää. Hän oli natsimielinen ja veljeili natsien kanssa. Samalla hän pestasi yritykseensä juutalaisia ja samalla pelasti heidät keskitysleiriltä. Ilman natseille kumartelua se ei olisi onnistunut. Siunattu kaksinaamaisuus?

Yad Vashemin kukkulalla on rakennus, jonka lattiaan on kirjoitettu suurimpien keskitysleirien nimet. Auscwitzin nimilaatan alle on tuotu juutalaisten tuhkaa Auscwitzin keskitysleiristä. Tuoreet kukkaset hehkuvat muistohuoneessa.

Muutaman askelen päässä on pieni rakennus, joka on omistettu vainoissa kuolleiden juutalaislasten muistolle. Rakennuksen läpi pääsee kulkemaan kapeaa käytävää pitkin; kaiteesta kannattaa pitää kiinni, sillä huone on hämärä. Sitä valaisee vain muutama kynttilä, joiden valon lukuisat peilit moninkertaistavat, niin että ne näyttävät taivaan tähdiltä. Matala ja kiihkoton naisääni lukee vainoissa kuolleiden lapsien nimiä ja ikiä. Jos haluat kuulla ne kaikki, saat jähmettyä rakennukseen vuorokaudeksi, kertoo opas.

Varsinainen museo on arkkitehtuuriltaan ahdistavan sokkeloinen. Kuvat, dokumentit ja esineet kertovat elämästä keskitysleirissä. Yhden huoneen lattialle on rakennettu ratakiskot mallaamaan kiskoja, joita pitkin kuolemanjunat veivät ihmislastejaan. Arbeit macht frei -kaariportin kautta pitää sinun kävelemän, jos ulos täältä mielit.
Ja vihdoin ulkona – olen kävellyt museon läpi loivaksi ylämäeksi rakennettua käytävää ja astun auringonpaisteesen kuin tulevaisuuteen purjehtivan laivan keulakannelle.

Yad Vashem: annan teille nimen ja muiston. ”Heille minä annan huoneessani ja muurieni sisällä muistomerkin ja nimen, joka on poikia ja tyttäriä parempi; minä annan heille iankaikkisen nimen, joka ei häviä” (Jesaja 56)

Yad Vashemin tuloportin suuressa kaaressa on hepreankielistä kirjoitusta. Opas: mitä siinä lukee?
- Minä nostan teidät maasta ja annan uuden hengen, oppaamme suomentaa.

keskiviikko, 3. lokakuu 2012

Vakuuta minut, Jerusalem!

Onneksi lähdin Israeliin avoimin mielin. Olin valmis ihastumaan. Olin valmis pettymään. Matkan jälkeen kuulin nimittäin sattumoisin Anna Kortelaisen toteavan radiossa, että vain avoin ja seikkaileva mieli on altis vaikuttumaan, jopa hurmaantumaan uusista kokemuksista. Kortelainen on kirjoittanut aiheesta kirjan Hurmio: oireet, hoito ja ennaltaehkäisy.

Hurmioitunut sanoo: Minä näin kauneuden läheltä, minä ikään kuin kosketin sitä.

Minä en nähnyt vain kauneutta läheltä, minä näin ja koin sen lisäksi jotain sellaista, jonka virtauksessa ajattelin: alan kehittää itsessäni tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta.

Helsinki-Vantaan lentokentällä mietin, että tällaista voi olla vain Toiviomatkojen lennoilla: suomalainen mies kaivaa esiin kitaransa, jonka hän vie mukanaan matkustamoon, ja laulaa heprealaisia kansanlauluja, joihin hänen matkaseurueensa yhtyy. Tel Avivin lentokentällä samainen mies viikon päästä laulaa, soittaa ja karkeloi ristiaskelin: Heveinu Shalom alechem – me teille rauhaa toivomme.

Olin tietoisesti keventänyt jännittynyttä mieltä matkaa edeltävänä päivänä: googletin ja kuuntelin Hava nagilan ”suomennetun” version (muistattehan: Jukka Virtasen teksti Hanna ja Niilo). Ja kaveri linkitti facebookiin Ne vei mun sanomalehden -laulun (oikeasti heveinu shalom alechem). Rento mieli, parempi matka!

Tel Avivin ja Jerusalemin välisen tien varrella oli muistoja monista sodista, viimeisimpänä Kuuden päivän sodasta. Siunattua tuloa, toivotti hepreankielinen teksti kaupunkiin johtavan vuoristotien varrella. Jerusalem ei lävähtänyt silmieni eteen kultakaupunkina. Itse asiassa olin vähän pettynyt: valkeita, beigejä, vaaleanruskeita talontötteröitä, tasakattoja. Kalkkikiveä, vähäväristä. Israelissa on oppaamme mukaan laki, joka kieltää rakentamasta muusta kuin kalkkikivestä – ja sitähän siellä piisaa. Talojen katoilla on aurinkopaneeleja, joiden avulla asukkaat lämmittävät talousveden. Kätevää, joskaan ei kovin kaunista.
Hotellimme lähellä vanhaa kaupunkia oli hieno kuin mikä. Hotellin edustaa valvovilla virkailijoilla oli aseet vyöllä.

Opas johdatti piskuisen ryhmämme Scopus-vuorelle ja Öljymäelle. Scopus tarkoittaa näköalapaikkaa (luonnollisesti – ajatelkaapa sanoja mikroskooppi, teleskooppi...), ja sieltä moni sotapäällikkö on tähyillyt Jerusalemin temppeliä ja muita rakennuksia – rynnätäkseen valloittamaan ja tuhoamaan kaupunkia. Öljymäelle näkyy maailmanlopun laakso: se, josta Jeesus lennähti taivaaseen ja jonne hän aikain lopussa tulee takaisin. Kalliomoskeijan kupoli kiiltelee kultaisena. Kun käännät katsettasi, näet juutalaisen hautausmaan; omaiset ovat tuoneet valkoisten kantikkaiden hautakivien päälle erikokoisia kiviä muistamisen merkiksi. Kukkasia ei siellä päin kannata tuoda, helle paahtaisi ne hetkessä. Lisäksi kivet muistuttavat, että kuolema tasa-arvoistaa meidät kaikki, rikkaat ja köyhät, miehet ja naiset, julkkikset ja tavikset.

Kun ajamme hotellille, kadulla kävelevät palestiinalaispojat näyttävät meille voitonmerkkiä.

Iltasella kasvava kuu tervehti matkaseuraani neiti K:ta ja minua, kun lähdimme hotellilta Nablus Roadia pitkin kohti vanhaa kaupunkia. Kuuluisa Damaskon portti oli kuin satulinna: valkoiset seinät ja linnamaiset sakarat hohtivat sinistä yötaivasta vasten. Eksoottiset mausteet tuoksuivat, matkamuistokorut kimaltelivat, pikkukauppojen omistajat katsoivat meitä toiveikkaina. Olemme liittyneet Israeliin matkustavan noin kolmen miljoonan vuosittaisen turistin joukkoon – vapaata riistaa kauppamiehille!
Askel hidastui: kahden naisen ei varmaankaan kannata seikkailla yöhämärissä oudon kaupungin sokkeloihin.