Asutus tihenee, kadut ovat mutkaiset ja mäkiset. Talon seinässä roikkuu englanninkielinen tervetulotoivotus: Tervetuloa Betlehemiin! Toivotamme sinut tervetulleeksi, kuten toivotimme Rauhanruhtinaankin. Rukoile Palestiinan vapauden puolesta.
Viereisen talon seinään on taivuteltu jouluvalot kolmen kamelin muotoon. Ja nykyään täällä näyttää olevan sijaa majatalossa, todistaa hotellin nimi: Pyhän Perheen hotelli.
Tuskin ehdimme bussista ulos, kun ensimmäiset kaupustelijat äkkäävät meidät. He heiluttelevat euron vesipulloja, kympin tai parinkympin euron kamelikuvioituja laukkuja, lippiksiä, kaulakoruja. Aika äkkiä turisti huomaa, että on viisainta pysytellä tiiviisti oppaan kintereillä ja katsoa vain jalkoihinsa – katse kaupustelijan silmiin kun taitaa olla jo ostopäätös?

Vielä pienoinen ylämäki ja kaupustelijoiden ruuhka. He ovat tunnistaneet meidät suomalaisiksi ja tervehtivät kuuluvalla äänellä hihkaisemalla suomeksi ”Ei ole rahaa” tai ”Rahat loppu”.

Kirkko! Ei kaupustelijoita! Olemme niin pyhällä maalla, että perimätiedon mukaan täällä sijaitsee Jeesuksen syntymäluola. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen siitä tuli juutalaiskristityille tärkeä paikka, jossa he kävivät rukoilemassa. Vuonna 155 jKr paikalle osui ensimmäinen pyhiinvaeltaja Euroopasta Saksasta.

Rooman keisari Hadrianus halusi häpäistä paikan ja rakennutti niille sijoille Venuksen alttarin. Vuonna 325 Bysantin keisarinna Helena tuli paikalle, käski purkaa alttarin ja rakentaa siihen katedraalin. Se valmistuikin vuonna 330 ja on maailman vanhin säilynyt kirkko.
Syntymäkirkko on kokenut kohtalon kolhuja. Nyt se on jaettu kolmen suuren kirkkokunnan kesken. Vanhin osa kirkkoa kuuluu kreikkalaiskatolisille, roomalaiskatoliset hallinnoivat Pyhän Katrinan kirkkoa ja armenialaiset omaa kirkkoa ja luostaria. Arvoisat kirkkojen pyhät isät saattavat joskus äityä nyrkkitappeluun jonkun arvovaltaseikan takia – ja siksi kirkon avain onkin erään muslimin hallussa.
Jeesuksen syntymäluola on kirkon lattian alla. Sinne pääsee, jos jaksaa odottaa. Paikalle tulleet koptikristityt näyttävät jaksavan – he asettuvat kärsivälliseen pitkään jonoon riisuttuaan ensin kengät kasaksi kirkon lattialle. Ruuhka tässä kirkkorykelmässä on valtava.

Kirkkokäynnin jälkeen turisti onkin jo aivan heltynyt, kun hänet viedään matkamuistomyymälään. Tosin ensin pitää kävellä läpi kaupustelijoiden muurin: Ei oo rahaa! Rahat loppu!
Matkamuistomyymälässä on oliivipuusta kaiverrettuja seimihahmoja ja pieniä kuusenkoristeita, jotka esittävät pyhää perhettä tai kolme tietäjää kameleineen. Taidokkaiden matkamuistojen valmistus on arabikristityille merkittävä tulonlähde, joka uhkaa tyrehtyä aina kun olot maassa ovat epävakaat ja turistit eivät uskalla tulla. Matkamuistoja on tehty oliivipuusta ja helmiäisestä ainakin 1500-luvulta lähtien.

Rauhaan ja hiljaisuuteen täällä on turha pitkäksi aikaa tuudittautua. Kirkot, joissa vuosisatojen ihmiskohtalot ja pyhät ja auliit rukoukset ovat kaikuneet, ovat rauhan keidas, mutta niihin ei voi jäädä.
Tulemme Betlehemiä saartavalle muurille. Tällä puolella siihen on kirjoitettu poliittisia kannanottoja. Israel – the State of Evil (Israel, pahan valtakunta) – Israel, tekopyhä valtio. Muuriin piirretty Juudan leijona on saanut kylkeensä dollarin kuvan, ja tiukkailmeisen palestiinalaisnaisen kuvaa tekstittää lause: To exist is to resist – olemassaolo on vastarintaa.
Turisti näkee sen, mitä hänelle näytetään. Näyttämättäkin näkee, että Rauhanruhtinaalle olisi töitä. Ja kaikille rauhantekijöille.

Nuoret miehet kävelevät laumana – ja leuhkana – pitkin raitiovaunukiskoja; eihän sieltä nyt ketään tule. Pienet lapset pyöräilevät leveillä kaduilla väärään ajosuuntaan; eihän sieltä nyt ketään tule. Aurinko helottaa. Bussipysäkin penkillä lekottelee mies, joka lukee sanomalehteä.
Kävelen juutalaiskaupunginosan vieritse kohti vanhaa kaupunkia. Kierrän vanhan kaupungin muurin ja sujahdan Jaffa-portista sisään ja käännyn juutalaiskortteleihin. Siellä saan selityksen aiemmin kuulemalleni kukonkiekaisulle: pienet pojat laitavat kädet ääntä vahvistavalle tötterölle suunsa eteen ja päästelevät kiekaisuja. En siis kuullut väärin.

Siunattu hiljaisuus, siunattu pyhä! Hetkeksi aikaa kiidän 60-luvulle pienen yläsavolaisen kylän sunnuntaihiljaisuuteen. Tekeminen oli lakannut, naapurin isännät saattoivat piipahtaa – mustissa suorissa housuissa ja valkoisessa kauluspaidassa – isän kanssa turisemaan. Auringon läikkä siirtyi hitaasti tuvan lattialla.

Taisin vähän eksähtää, kaupungin kartta on summittainen eikä siinä ole joka katua. Päädyn kuitenkin lähelle Via Dolorosaa, joka kulkee halki arabikorttelin ja sen myymäläkatujen. Siellä ei Jom Kippuria pidetä vaan myydään kaikkea kaikille. Paikallinen mies huomaa minut ja selittää, että hän osaa kyllä opastaa minut minne sitten olenkin menossa. Sanon vain Via Dolorosa, ja mies opastaa minut korttelin päähän – tai oikeastaan vain kadunkulman ympäri. Yritän näyttää enemmän eksyneeltä kuin olenkaan, sekä kiitolliselta, ja annan miehelle muutaman sekelin.

Kävelen Pyhällä kadulla, joka perimätiedon mukaan noudattelee Jeesuksen reittiä Golgatalle. Vastaani tulee iso ryhmä laulavia italialaispyhiinvaeltajia, heitä seuraa ryhmä espanjalaisia ja heidän kannoillaan kolumbialaisia. Jokaisessa ryhmässä on 2-3 ristinkantajaa sekä pari opasta, jotka lukevat kärsimyshistorian tekstejä jokaisella Via Dolorosan 14 asemalla. Lisäksi pyhiinvaeltajaryhmät laulavat ja rukoilevat asemilla Isä meidän -rukouksen: Pater noster.
Vaellan ryhmien mukana, ensin aloitan italialaisena ja kun saavumme Ylösnousemuksen kirkkoon, olen jo kolumbialainen. Kapealla kadulla yksi ristinkantajien ryhmä hajoaa, kun vastaan tulee paikallinen mies, pienikokoinen ja laiha, ihan kyyryssä oman taakkansa alla: hän kävelee Via Dolorosan rappuja alaspäin ja kantaa selässään painavaa jääkaappia.

Tunteikas vaellus keskeytyy, kun hotelliin jäänyt tytär soittaa matkapuhelimeeni. Palaan normaaliin, ja paluuta edesauttaa kauppakatujen hälinän kautta kuljettu matka. Siirtymä pyhästä liikutuksesta arkeen on sittenkin aika nopea. Kiitos siitäkin.

Tätä hetkeä olen etukäteen pelännyt: itkumuurilla käyntiä. Olen lukenut, että Jerusalemiin tulijat – muutkin kuin juutalaiset – tuovat muurin kivienrakoon rukouslappuja. Olen lukenut, että jotkut lähettävät maan ääristä kirjeitä sinne, jotta joku laittaisi ne kivienrakoon (ihan kuin kirjeitä joulupukille Korvatunturille toim. huom.).

Viehättävä tarina (todeksi vakuutettu) kertoo juutalaisesta pojasta, päivitetystä Tuhlaajapoika 2.0:sta, joka rikkoi välit isänsä kanssa ja lähti ovet paukkuen kotoaan. Kaukana maailmalla hänelle kantautui suruviesti: isä oli kuollut. Poika kiirehti takaisin Israeliin hautaamaan isänsä, kävi kuitenkin itkumuurilla ensin, rukouslappunsa jättämässä. Samalla hän noukki maahan pudonneen rukouslapun ja katsahti sitä. Ja istu ja ihmettele: se oli hänen isänsä kirjoittama kirje, jossa isä pahoitteli rikkoutuneita välejä ja kirjoitti, että on antanut pojalleen anteeksi.

Suruja minäkin lappuselle kirjoitin, asioita, jotka ovat minua rikkoneet. Kävelen kohti muuria paahteisella kivipihalla. Edessäni on läheneviä selkiä: muurilla jo käyneet tulevat minua vastaan takaperin kävellen. Pääsen noin kahden metrin päähän korkeasta itkumuurista ja juutun ihmisruuhkaan. Ympärilläni on eri-ikäisiä naisia, jotka huojuttavat ylävartaloaan ja kääntelevät hepreankielisten rukouskirjojensa sivuja.

Hivuttaudun varovasti kohti muuria. Yltän jo hipaisemaan auringonlämmittämää kiveä. Rukouskirjeeni on pieneksi rullattu, ja yritän sulloa sitä kivenrakoon. Unohdun katsomaan nuorta tuuheahiuksista ja tummiinpukeunutta naista, joka on ollut muurin äärellä jo pitkään. Huomaan, että hänellä on rattaissa noin vuoden ikäinen lapsi. Nainen nostaa lapsen syliinsä, ojentaa hänet kohti muuria ja nostaa lapsen oikean käden niin, että se koskettaa muuria. Sitten naisen ystävätär tulee paikalle kameran kanssa ja äiti nostaa lapsen syliinsä kuvattavaksi. Lapsi mutristelee ja veikistelee; kieli lirpahtaa esille suppusuusta. Äiti työntää hellin sormin kielen takaisin lapsen suuhun, mutta kun kuvaaja on valmis, lapsen kieli lirpahtaa taas esille. Tämä toistuu muutamia kertoja. Meitä ympärillä olevia alkaa naurattaa.

Lähden muurilta – en osaa peruuttaa vaan kävelen ihan tavallisesti – ja istahdan hetkeksi aidan suomaan varjoon. Penkillä istuu nuori afrikkalainen nainen, joka pyytää minulta lainaan kynää ja paperipalaa. Repäisen vihostani sivun ja annan kynän hänelle. Kerron, että hän voi pitää sen, sillä ryhmäni odottaa jo.

Itkumuurista tuli yllättäen ilon ja elämän muuri. Matkan lisäbonus, jota ei etukäteen laaditussa matkaohjelmassa ollut.

Olen juuri kävellyt Yad Vashemin puistikossa Johanneksen leipäpuiden varjossa. Puita on istutettu ”oikeamielisten” muistolle – ihmisille, jotka auttoivat juutalaisia toisen maailmansodan melskeissä, oman henkensä riskeeraten. Oscar Schindlerille – juutalaisia pelastaneelle teollisuusmiehelle – omistettu puu on jo melkein maasta lähtien kaksihaarainen. Luulen keksineeni syyn: Schindler joutui elämään kaksoiselämää. Hän oli natsimielinen ja veljeili natsien kanssa. Samalla hän pestasi yritykseensä juutalaisia ja samalla pelasti heidät keskitysleiriltä. Ilman natseille kumartelua se ei olisi onnistunut. Siunattu kaksinaamaisuus?

Yad Vashemin kukkulalla on rakennus, jonka lattiaan on kirjoitettu suurimpien keskitysleirien nimet. Auscwitzin nimilaatan alle on tuotu juutalaisten tuhkaa Auscwitzin keskitysleiristä. Tuoreet kukkaset hehkuvat muistohuoneessa.

Muutaman askelen päässä on pieni rakennus, joka on omistettu vainoissa kuolleiden juutalaislasten muistolle. Rakennuksen läpi pääsee kulkemaan kapeaa käytävää pitkin; kaiteesta kannattaa pitää kiinni, sillä huone on hämärä. Sitä valaisee vain muutama kynttilä, joiden valon lukuisat peilit moninkertaistavat, niin että ne näyttävät taivaan tähdiltä. Matala ja kiihkoton naisääni lukee vainoissa kuolleiden lapsien nimiä ja ikiä. Jos haluat kuulla ne kaikki, saat jähmettyä rakennukseen vuorokaudeksi, kertoo opas.

Varsinainen museo on arkkitehtuuriltaan ahdistavan sokkeloinen. Kuvat, dokumentit ja esineet kertovat elämästä keskitysleirissä. Yhden huoneen lattialle on rakennettu ratakiskot mallaamaan kiskoja, joita pitkin kuolemanjunat veivät ihmislastejaan. Arbeit macht frei -kaariportin kautta pitää sinun kävelemän, jos ulos täältä mielit.
Ja vihdoin ulkona – olen kävellyt museon läpi loivaksi ylämäeksi rakennettua käytävää ja astun auringonpaisteesen kuin tulevaisuuteen purjehtivan laivan keulakannelle.

Yad Vashem: annan teille nimen ja muiston. ”Heille minä annan huoneessani ja muurieni sisällä muistomerkin ja nimen, joka on poikia ja tyttäriä parempi; minä annan heille iankaikkisen nimen, joka ei häviä” (Jesaja 56)

Yad Vashemin tuloportin suuressa kaaressa on hepreankielistä kirjoitusta. Opas: mitä siinä lukee?
- Minä nostan teidät maasta ja annan uuden hengen, oppaamme suomentaa.

Hurmioitunut sanoo: Minä näin kauneuden läheltä, minä ikään kuin kosketin sitä.

Minä en nähnyt vain kauneutta läheltä, minä näin ja koin sen lisäksi jotain sellaista, jonka virtauksessa ajattelin: alan kehittää itsessäni tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta.

Helsinki-Vantaan lentokentällä mietin, että tällaista voi olla vain Toiviomatkojen lennoilla: suomalainen mies kaivaa esiin kitaransa, jonka hän vie mukanaan matkustamoon, ja laulaa heprealaisia kansanlauluja, joihin hänen matkaseurueensa yhtyy. Tel Avivin lentokentällä samainen mies viikon päästä laulaa, soittaa ja karkeloi ristiaskelin: Heveinu Shalom alechem – me teille rauhaa toivomme.

Olin tietoisesti keventänyt jännittynyttä mieltä matkaa edeltävänä päivänä: googletin ja kuuntelin Hava nagilan ”suomennetun” version (muistattehan: Jukka Virtasen teksti Hanna ja Niilo). Ja kaveri linkitti facebookiin Ne vei mun sanomalehden -laulun (oikeasti heveinu shalom alechem). Rento mieli, parempi matka!

Tel Avivin ja Jerusalemin välisen tien varrella oli muistoja monista sodista, viimeisimpänä Kuuden päivän sodasta. Siunattua tuloa, toivotti hepreankielinen teksti kaupunkiin johtavan vuoristotien varrella. Jerusalem ei lävähtänyt silmieni eteen kultakaupunkina. Itse asiassa olin vähän pettynyt: valkeita, beigejä, vaaleanruskeita talontötteröitä, tasakattoja. Kalkkikiveä, vähäväristä. Israelissa on oppaamme mukaan laki, joka kieltää rakentamasta muusta kuin kalkkikivestä – ja sitähän siellä piisaa. Talojen katoilla on aurinkopaneeleja, joiden avulla asukkaat lämmittävät talousveden. Kätevää, joskaan ei kovin kaunista.
Hotellimme lähellä vanhaa kaupunkia oli hieno kuin mikä. Hotellin edustaa valvovilla virkailijoilla oli aseet vyöllä.

Opas johdatti piskuisen ryhmämme Scopus-vuorelle ja Öljymäelle. Scopus tarkoittaa näköalapaikkaa (luonnollisesti – ajatelkaapa sanoja mikroskooppi, teleskooppi...), ja sieltä moni sotapäällikkö on tähyillyt Jerusalemin temppeliä ja muita rakennuksia – rynnätäkseen valloittamaan ja tuhoamaan kaupunkia. Öljymäelle näkyy maailmanlopun laakso: se, josta Jeesus lennähti taivaaseen ja jonne hän aikain lopussa tulee takaisin. Kalliomoskeijan kupoli kiiltelee kultaisena. Kun käännät katsettasi, näet juutalaisen hautausmaan; omaiset ovat tuoneet valkoisten kantikkaiden hautakivien päälle erikokoisia kiviä muistamisen merkiksi. Kukkasia ei siellä päin kannata tuoda, helle paahtaisi ne hetkessä. Lisäksi kivet muistuttavat, että kuolema tasa-arvoistaa meidät kaikki, rikkaat ja köyhät, miehet ja naiset, julkkikset ja tavikset.

Kun ajamme hotellille, kadulla kävelevät palestiinalaispojat näyttävät meille voitonmerkkiä.

Iltasella kasvava kuu tervehti matkaseuraani neiti K:ta ja minua, kun lähdimme hotellilta Nablus Roadia pitkin kohti vanhaa kaupunkia. Kuuluisa Damaskon portti oli kuin satulinna: valkoiset seinät ja linnamaiset sakarat hohtivat sinistä yötaivasta vasten. Eksoottiset mausteet tuoksuivat, matkamuistokorut kimaltelivat, pikkukauppojen omistajat katsoivat meitä toiveikkaina. Olemme liittyneet Israeliin matkustavan noin kolmen miljoonan vuosittaisen turistin joukkoon – vapaata riistaa kauppamiehille!
Askel hidastui: kahden naisen ei varmaankaan kannata seikkailla yöhämärissä oudon kaupungin sokkeloihin.

Simpsonien naapuri Ned Flandersin voi luvan kanssa määritellä fundamentalistiksi. Hän varjelee poikiaan maailman pahuudelta – nössökasvatusta! - ja välillä naapurin eli Simpsonien Bart-kauhukakaralta. Lähiökauppaa pitää Intiasta muuttanut hindu Apu. Krusty, lasten suosikkiklowni, joka päästelee välillä melko roisia huumoria, on juutalainen. Vilisee sarjassa wiccatyttöjä ja ateistejakin, Simpsonien Lisaa olen kuullut kutsuttavan vuoroin tosikristityksi, vuoroin buddhalaiseksi.
Terve itsesuojeluvaistoko lie toiminut, mutta islaminuskoisista sarjassa ei vitsiä veistetä.

Yhdessä jaksossa fundamentalisti-Flanders haluaa käännyttää Simpsonien perheen aitoon oikeaan kristinuskoon ja kustantaa heidät siksi Jerusalemiin. (Ned on pohjimmiltaan kovasti hyvänsuopa ihminen, jolta Homer lainaa työkaluja ja jota hän toisella suupielellä pilkkaa maanvaivaksi.)

Matka Pyhään maahan sujuu juuri niin kuin se Simpsoneilta voi sujua: pölvästi ja tietämätön Homer ajautuu nolosta tilanteesta toiseen. Matkan loppupuolella hän karkaa matkaseurasta. Kas kun kuumuus ramaisee niin. Homer löytää viileän varjoisan paikan kallioluolasta, joka on sattumoisin se Pyhä tyhjä hauta. Homer pötkähtää nukkumaan alustalle, jolla Jeesuksen ruumis lepäsi, ja kietoutuu päälle päätteeksi käärinliinoihin.
Herättyään hän saa valaistuksen ja oivaltaa uskontoja yhdistävän pienimmän yhteisen nimittäjän. Mahansa perässä laukkaavalle Homerille se on tietysti ruoka. Kyljysten puutteessa kärvistellyt Homer ryntää käärinliinoissa kadulle ja alkaa julistaa maailmanrauhaa. Miksi suotta kiistellä pikkuasioista: Syödään kaikki kanaa!

Kun kone nousee kotimatkalle, puolet matkaseurasta on ”valaistuneita profeettoja” valkoisissa lakanoissa. Onneksi tilanne rauhoittuu viimeistään Springfieldin lentokentällä.

Viikko ennen matkaa: oikea hetki perehtyä Jerusalem-syndroomaan. Kolmen uskonnon pyhässä kaupungissa turistille saattaa naksahtaa profeettavaihde päälle. Hän kietoo hotellin lakanan kaavukseen ja väittää olevansa Messias tai Maria. Jerusalemin luonne pyhänä historiallisena kaupunkina vaikuttaa joihinkin kristittyihin ja juutalaisiin.Aiheeseen perehtynyt tohtori Jair Barell, psykiatrian ylilääkäri Jerusalemissa, on alan auktoriteetti, sillä hän on hoitanut näitä tapauksia vuosien ajan. Barell ja hänen kollegansa jaottelevat tapaukset kolmeen ryhmään.

Ensimmäisen ryhmän edustajat ovat olleen psykiatrisessa hoidossa jo ennen matkaansa. He tulevat kaupunkiin vakuuttuneina siitä, että heillä on jokin tehtävä täytettävänä. Tämän ryhmän edustajat saattavat tarvita hoitoa matkansa jälkeen – tai jo paikan päällä.

Toisen ryhmän tee-se-itse-profeetat ovat joskus poteneet mielenterveysongelmia, mutta heitä ei pidetä mielisairaina. He samastuvat johonkin Raamatun henkilöön tai johonkin uskonnolliseen ajatukseen.Yleensä he tokeentuvat oireistaan kanssamatkustajiensa avustuksella.

Kolmannen ryhmän – light-mallin – edustajat eivät ole ainakaan päällisin puolin poteneet ongelmia ennen matkaa. Heillä on kuitenkin suuret odotukset matkalta, ja kaupungin nykyaikaisuus ja maallisuus saa heidät tolaltaan. Siksipä he alkavat esittää uskonnollisia lauluja kadunkulmissa ja kehottavat ohikulkijoita moraaliseen parannukseen. Yleensä oireet menevät ohi, ja matkalaiset palaavat kotiinsa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Samantapaista oireilua esiintyy turisteilla Firenzessä; he hurmoituvat kaupunkien taideaarteista. Siellä taudista käytetään ranskalaisen kirjailijan mukaan annettua nimeä Stendhall-oireyhtymä. Taidehuimaus...

Reilut kymmenen vuotta sitten televisiossa nähdyssä Jerusalem-elokuvassa, joka on tehty Selma Lagerlöfin romaanin pohjalta, taalainmaalaiset köyhän kylän asukkaat päättävät lähteä hyvin houkuteltuina Jerusalemiin. Heillä oli niin suuret odotukset pyhästä kultakaupungista, jossa ihmiset asuvat kultapalatseissa ja kävelevät kultaisilla kaduilla valkeissa vaatteissa, että kaupungin portilla nähdyt kerjäläiset olivat heille kova isku päin unelmia. Aivan kaupungin porteilla kuoleva romaanihahmo kertakaikkiaan kieltäytyy uskomasta näkemäänsä.

Kehen tauti iskee? Barellin mukaan suurimmassa vaarassa ovat ääriuskonnollisista perheistä tulevat protestantit, jotka keskittyvät Raamatun maailmaan.
No niin, siinä sitä ollaan. Tulen protestanttisesta kristinuskon sukuhaarasta mutta onneksi en ääriuskonnollisesta perheestä. Vai lasketaanko sellaiseksi se, että lapsena luin mieluusti Vanhan testamentin sananlaskuja ja leikin joulun ajan tapahtumia pientä ”Jeesusvauvaa” (= itse tehtyä räsynukkea) kanniskellen? Matkaviikko näyttää. Lempisarjakuvani Simpsonien perheenisä Homerkin kilahti.

(Jerusalem-syndroomasta kirjoittaa Semy Kahan kirjassaan Ikkuna Jerusalemiin)

Minäpä kerron nyt, mistä olen aiemmilla pääkaupunkimatkoilla hurmioitunut.

Kesällä 2008 olimme perhematkalla Roomassa. Matka varattiin hyvissä ajoin, jo huhtikuussa. Koululatinaa elvytettiin niillä toivein, että siitä olisi hyötyä kaupunkisuunnistuksessa (oli).
Matkatoimistosta saatiin summittainen kartta ja kirjastosta lainattiin toinen. Netistä tulostettiin metrokartta. Varmistettiin hotellin sijainti merkittävimpiin käyntikohteisiin nähden, ympyröitiin läheiset metroasemat ja suunniteltiin potentiaalisia reittejä.

Selkeä homma. Tuosta kadunkulmasta oikealle, seuraavasta vasemmalle ja Colosseumin pitäisi olla siinä. Outoa kyllä, perillä mikään ei enää näyttänyt yhtä selkeältä. Ihan kuin kartalta olisi puuttunut kadunpätkä, ja toinenkin.
Konstantinuksen riemukaareen nojatessa opin sen, että älä nojaa mihinkään äläkä turvaa vieraan apuun; sen opetti riemukaarta pitkin vilistänyt kauniinvihreä liskoeläin. Hrrr.

Forumilla olin täpinöissä – tästä olen nähnyt kuvia koulun historian- ja latinankirjoissa. Ja nyt minä olen täällä! Siihen saakka ”Rooma” kuulosti ylitse lentävän matkustajakoneen wrooom-ääneltä: myöhästyit! Siivetönnä et voi lentää! Etkä rahatonna.
Eikä tässä vielä kaikki. Palatinus-kukkulalle kiivetessä korviin kantautui laulua; kuin virttä, hymniä, jotain. Laulu kuului Titus Vespasianuksen riemukaaren luota ja laulajat olivat nuoria kipapäisiä juutalaisia.
Jerusalemin hävitys tapahtui keisari Tituksen aikana ja hän toi Roomaan valloitetun kaupungin aarteita. Hävityksestä alkoi juutalaisten diaspora, hajaannus ja se tie, joka lopulta johti vainoihin ja kaasukammioihin.
Tämän hetken muistan helteisestä Roomasta kaikkien syvimmin.

Seuraava suuri kaupunki oli Ateena. Rooman jälkeen se vaikutti sekavalta pikkunöppöseltä, mutta helppo siihenkin oli ihastua. (Kiitos kauniista musiikista metroasemilla!) Selkein kiintopiste on Akropolis-kukkula, jolla tärkeimmät muinaiset temppelit sijaitsevat. Kun seisoo aikansa rinnettä kiemurtavassa jonossa auringon hellityksessä sisäänpääsyä odottamassa, sitä alkaa olla liikutuksille altis.
Olin siis melko hervoton, kun näin kuuluisat karyatidit, naishahmoiset pylväät, jotka kannattelevat erään temppelin päätyä. Tosin minulle valkeni, että ne olivat jäljitelmiä, mutta se ei haitannut. Näin nimittäin aidotkin naiset uudessa Akropolis-museossa. Isoon museohalliin oli koottu käsittämätön määrä antiikin Kreikan taidetekosia, uljaita ihmishahmoja, vireän ja elävän näköisiä patsaita. Mikä veistotaito!
Ja siinä: siinä ovat historiankirjassa näkemäni karyatidit: ihan elävinä, mikäli patsaista niin voi sanoa. Niin lähellä, että voin ihailla marmorista veistettyjen vaatteiden poimuja.
Perheen teinit eivät tajunneet, miksi pyyhin kyyneltä poskelta.

Berliinin Egyptiläisessä museossa minua on odottanut noin neljänkymmenen vuoden ajan eräs patsas. Näin Nefertitin profiilikuvan keskikoulun historiankirjassa (oho, taisi olla jo kolmas kerta kun mainitsin sanan historiankirja), ja siitä lähtien olen odottanut oikean patsaan näkemistä. Egyptiläisessä museossa on muistaakseni kolme kerrosta. Viivyttelin tahallani alemmissa kerroksissa ja kuulostelin jännitystäni. Hieroglyfejä, kissapatsaita, vainajien mukaan laitettuja orjien ja palvelijoiden patsaita – museon kokoelmat ovat runsaat.

Kerros kerrokselta päänsisäinen kihinä kävi kovemmaksi ja askelet hidastuivat. Entä jos petyn patsaan äärellä? Tai kilahdan? Viivyttelen viimeisessä huoneessa ennen patsasta, tutkin pienempiä Nefertitin ja hänen puolisonsa farao Ekhnatonin patsaita ja korkokuvia, kunnes astun Huoneeseen.

Huone on kuin Rooman Pantheon pienoiskoossa: pyöreä rakennus, jonka katosta siilautuu luonnonvalo. Seinien alaosa noin metrin korkeudelta on punaruskea, yläosa murrettu vihreä. Värit on lainattu Nefertitin päähineestä.
Huoneessa keskellä, noin ihmisen silmän tasalla hän on – tai siis hänen päänsä, jalustalle laitettu. Saapumisovelta näen hänen oikeanpuoleisen profiilinsa. Kierrän suoraan hänen eteensä: toinen silmä on paikallaan, toisesta puuttuu silmäterä. Leuasta on lohjennut pieni pala, ja kun kierrän hänen vasemmalle puolelleen, huomaan, että korvasta on niinikään lohjennut palanen.

Kierrän patsasta lukuisia kertoja. Otan muutaman askelen taaksepäin ja katson hänen kasvojaan. Onko suun ympärillä huolesta ja tyytymättömyydestä kertova juonne? Ja silmien alla pienet silmäpussien alut, kaiken hallitsemisen huolten mukanaan tuomat?
Kuuntelen ihmisten huokailuja: kaunis; kauniit valot. Mietin, mitä museovahdit – heitä on kaksi, mies ja nainen – mahtavat ajatella, jos Nefertiten vartiointi ja huokausten kuunteleminen on heidän elämäntehtävänsä. (Toivottavasti siellä toteutetaan työn kiertoa.)
Menen välillä vetämään henkeä edellishuoneeseen ja tulen takaisin, yritän elää saman ensikohtaamisen hetken uudelleen. Kävelen hänen eteensä ja mietin vaihtoehtoisia kilahtamisen tapoja. Jos vaikka käyn lattialle polvilleni, palvonta-asentoon? Tai jos alan huutaa ihmisille, että ettekö te älyä kumartaa kuningatarta? Polvillenne, vähä-älyiset, jos haluatte välttää tuomion! Tai jos alan reuhtoa patsasta mukaani?

Entä jos eläydyn ja hurmioidun Jerusalemissa? Entä jos minä koen Jerusalem-syndrooman?
(Ja nyt teen cliffhangerit eli lopetan tähän. Ensi viikolla kerron, mikä on Jerusalem-syndrooma, kuka sen saa ja miten sitä hoidetaan.)

Pääsiäisen alla kirjastosta käsiini osui Primo Levin kirja Tällainenko on ihminen. Kirja on klassikko ja Primo Levi taas oli italianjuutalainen kemisti, joka joutui keskitysleirille pahamaineisen Auschwitzin läheisyyteen kiviä hakkaamaan, maansiirtotöitä tekemään, liejussa kahlaamaan, nälkää näkemään. Jostain kohtalon oikusta juuri hän säilytti henkensä ja kirjoitti vapauduttuaan kirjan jo niinkin pian kuin vuonna 1947.
- Minusta tuntuu tarpeettomalta vakuuttaa, ettei mitään ole keksitty, Levi kirjoittaa esipuheessaan.

Aloitin lukemisen aurinkoisena pääsiäissunnuntaina etupihalle kantamassani tuolissa istuen. Kevään lämpö hiveli poskiani ja ajattelin lukemisen ohessa, oliko keskitysleirivangeilla mitään, yhtään mitään, mikä olisi lieventänyt heidän kurjuuttaan.
No, ehkä sentään Luojan aurinko, ajattelin. Ehkä sen valo ja lämpö, silloin kuin niitä oli, toi lievää lohtua. Ja korjasin välittömästi ajatustani: keskitysleiriolojen yhteydessä en halua käyttää ilmaisua ”Luojan aurinko”. Silkka aurinko riittäköön. Luin ajattelusessioni jälkeen kirjan takakannen tekstin ja yllätyin yhteensattumasta. Siihen oli valittu Levin kirjasta katkelma, joka alkoi seuraavalla lauseella:
- Aurinko nousi kuin petturi, joka on päättänyt osallistua ihmisten suunnitelmiin toistensa tuhoamiseksi.

Jyväskylässä oli taannoin esillä Jorma K. Ahosen kokoama näyttely, joka esitteli juutalaista kulttuuria. Tukevasti siinä oli esillä myös keskitysleiriteema. Näyttelyn esilläpitoa tukivat paikalliset seurakunnat ja sinne kutsuttiin lähiseutujen lukiolaisia. Jotta tietäisivät eivätkä unohtaisi.
Koska olen helposti erilaisiin projekteihin höynäytettävissä oleva hökäle, lähdin vapaapäivänäni näyttelyn rakennustalkoisiin. Iällinen näyttelymateriaalin omistaja-kerääjä Ahonen kieppui ketteränä talkoolaisia opastamassa. Yhteen vitriinin laitettiin Auschwitzin arinakivi. Pidin sitä kädessäni. Oikeassa kädessäni. Sitä kuumottaa vieläkin, kun muistan sen hetken.

No niin. Holocausti oli hirvittävä rikos, mutta sen jälkeen on tapahtunut samankaltaisia kauheuksia. Holocaustin rikoksellisuutta lisää se, että me ihmiset emme sittenkään oppineet siitä. ”Ei koskaan enää” unohtui sittenkin yllättävän äkkiä.
Siitä huomauttaa Primo Levin kirjan loppusanoissa Dan Steinbock.
- Tällainenko on ihminen, sanoisi Primo Levi. Hän ei kysy, hän tietää. Hän ei ollut vain Auschwitzissa. Hän oli myös Siperian ”työleirillä”. Tai Hirosimassa. Tai Nagasakissa. Hän oli Biafrassa, Bangladeshissa ja Kamputseassa. Tai kenties hän oli Vietnamissa, Vietnamin venekansan jäljellä, Kosovossa, Ruandassa ja Sudanissa.