Eilen sain Toiviomatkojen kirjeen. En ole uskaltanut avata sitä, sillä tulevaan matkaan liittyy paljon keskeneräisiä ja ambivalentteja ajatuksia. Minua pelottaa muun muassa se, että tunnistan itsessäni potentiaalisen hihhulin, kauniimmin sanoen hurmioitujan.

Minäpä kerron nyt, mistä olen aiemmilla pääkaupunkimatkoilla hurmioitunut.

Kesällä 2008 olimme perhematkalla Roomassa. Matka varattiin hyvissä ajoin, jo huhtikuussa. Koululatinaa elvytettiin niillä toivein, että siitä olisi hyötyä kaupunkisuunnistuksessa (oli).
Matkatoimistosta saatiin summittainen kartta ja kirjastosta lainattiin toinen. Netistä tulostettiin metrokartta. Varmistettiin hotellin sijainti merkittävimpiin käyntikohteisiin nähden, ympyröitiin läheiset metroasemat ja suunniteltiin potentiaalisia reittejä.

Selkeä homma. Tuosta kadunkulmasta oikealle, seuraavasta vasemmalle ja Colosseumin pitäisi olla siinä. Outoa kyllä, perillä mikään ei enää näyttänyt yhtä selkeältä. Ihan kuin kartalta olisi puuttunut kadunpätkä, ja toinenkin.
Konstantinuksen riemukaareen nojatessa opin sen, että älä nojaa mihinkään äläkä turvaa vieraan apuun; sen opetti riemukaarta pitkin vilistänyt kauniinvihreä liskoeläin. Hrrr.

Forumilla olin täpinöissä – tästä olen nähnyt kuvia koulun historian- ja latinankirjoissa. Ja nyt minä olen täällä! Siihen saakka ”Rooma” kuulosti ylitse lentävän matkustajakoneen wrooom-ääneltä: myöhästyit! Siivetönnä et voi lentää! Etkä rahatonna.
Eikä tässä vielä kaikki. Palatinus-kukkulalle kiivetessä korviin kantautui laulua; kuin virttä, hymniä, jotain. Laulu kuului Titus Vespasianuksen riemukaaren luota ja laulajat olivat nuoria kipapäisiä juutalaisia.
Jerusalemin hävitys tapahtui keisari Tituksen aikana ja hän toi Roomaan valloitetun kaupungin aarteita. Hävityksestä alkoi juutalaisten diaspora, hajaannus ja se tie, joka lopulta johti vainoihin ja kaasukammioihin.
Tämän hetken muistan helteisestä Roomasta kaikkien syvimmin.

Seuraava suuri kaupunki oli Ateena. Rooman jälkeen se vaikutti sekavalta pikkunöppöseltä, mutta helppo siihenkin oli ihastua. (Kiitos kauniista musiikista metroasemilla!) Selkein kiintopiste on Akropolis-kukkula, jolla tärkeimmät muinaiset temppelit sijaitsevat. Kun seisoo aikansa rinnettä kiemurtavassa jonossa auringon hellityksessä sisäänpääsyä odottamassa, sitä alkaa olla liikutuksille altis.
Olin siis melko hervoton, kun näin kuuluisat karyatidit, naishahmoiset pylväät, jotka kannattelevat erään temppelin päätyä. Tosin minulle valkeni, että ne olivat jäljitelmiä, mutta se ei haitannut. Näin nimittäin aidotkin naiset uudessa Akropolis-museossa. Isoon museohalliin oli koottu käsittämätön määrä antiikin Kreikan taidetekosia, uljaita ihmishahmoja, vireän ja elävän näköisiä patsaita. Mikä veistotaito!
Ja siinä: siinä ovat historiankirjassa näkemäni karyatidit: ihan elävinä, mikäli patsaista niin voi sanoa. Niin lähellä, että voin ihailla marmorista veistettyjen vaatteiden poimuja.
Perheen teinit eivät tajunneet, miksi pyyhin kyyneltä poskelta.

Berliinin Egyptiläisessä museossa minua on odottanut noin neljänkymmenen vuoden ajan eräs patsas. Näin Nefertitin profiilikuvan keskikoulun historiankirjassa (oho, taisi olla jo kolmas kerta kun mainitsin sanan historiankirja), ja siitä lähtien olen odottanut oikean patsaan näkemistä. Egyptiläisessä museossa on muistaakseni kolme kerrosta. Viivyttelin tahallani alemmissa kerroksissa ja kuulostelin jännitystäni. Hieroglyfejä, kissapatsaita, vainajien mukaan laitettuja orjien ja palvelijoiden patsaita – museon kokoelmat ovat runsaat.

Kerros kerrokselta päänsisäinen kihinä kävi kovemmaksi ja askelet hidastuivat. Entä jos petyn patsaan äärellä? Tai kilahdan? Viivyttelen viimeisessä huoneessa ennen patsasta, tutkin pienempiä Nefertitin ja hänen puolisonsa farao Ekhnatonin patsaita ja korkokuvia, kunnes astun Huoneeseen.

Huone on kuin Rooman Pantheon pienoiskoossa: pyöreä rakennus, jonka katosta siilautuu luonnonvalo. Seinien alaosa noin metrin korkeudelta on punaruskea, yläosa murrettu vihreä. Värit on lainattu Nefertitin päähineestä.
Huoneessa keskellä, noin ihmisen silmän tasalla hän on – tai siis hänen päänsä, jalustalle laitettu. Saapumisovelta näen hänen oikeanpuoleisen profiilinsa. Kierrän suoraan hänen eteensä: toinen silmä on paikallaan, toisesta puuttuu silmäterä. Leuasta on lohjennut pieni pala, ja kun kierrän hänen vasemmalle puolelleen, huomaan, että korvasta on niinikään lohjennut palanen.

Kierrän patsasta lukuisia kertoja. Otan muutaman askelen taaksepäin ja katson hänen kasvojaan. Onko suun ympärillä huolesta ja tyytymättömyydestä kertova juonne? Ja silmien alla pienet silmäpussien alut, kaiken hallitsemisen huolten mukanaan tuomat?
Kuuntelen ihmisten huokailuja: kaunis; kauniit valot. Mietin, mitä museovahdit – heitä on kaksi, mies ja nainen – mahtavat ajatella, jos Nefertiten vartiointi ja huokausten kuunteleminen on heidän elämäntehtävänsä. (Toivottavasti siellä toteutetaan työn kiertoa.)
Menen välillä vetämään henkeä edellishuoneeseen ja tulen takaisin, yritän elää saman ensikohtaamisen hetken uudelleen. Kävelen hänen eteensä ja mietin vaihtoehtoisia kilahtamisen tapoja. Jos vaikka käyn lattialle polvilleni, palvonta-asentoon? Tai jos alan huutaa ihmisille, että ettekö te älyä kumartaa kuningatarta? Polvillenne, vähä-älyiset, jos haluatte välttää tuomion! Tai jos alan reuhtoa patsasta mukaani?

Entä jos eläydyn ja hurmioidun Jerusalemissa? Entä jos minä koen Jerusalem-syndrooman?
(Ja nyt teen cliffhangerit eli lopetan tähän. Ensi viikolla kerron, mikä on Jerusalem-syndrooma, kuka sen saa ja miten sitä hoidetaan.)