Osapäiväarkeologi on jo vähän väsynyt. On istuttu Getsemanessa (tai yhdessä Getsemane-ehdokkaassa) vanhoja öljypuita ihaillen. On nähty Antonian linnake, jonka alkuperäistä lattiakivetystä lie Jeesuskin tallannut; opas esitteli lattiakiven, johon on kaiverrettu peliruutuja. Sitä peliä roomalaissotilailla oli tapana pelata – he tempaisivat peliinsä joskus jonkun kuolemaantuomituista, jonka he kruunasivat feikkikuninkaaksi ja jota he pilkkasivat ja kiduttivat.
On nähty Via Dolorosa ja sen 14 asemaa, on kävelty vastavirtaan shoppailevia turisteja ja matkamuistoja tyrkyttäviä kauppiaita.

Tätä hetkeä olen etukäteen pelännyt: itkumuurilla käyntiä. Olen lukenut, että Jerusalemiin tulijat – muutkin kuin juutalaiset – tuovat muurin kivienrakoon rukouslappuja. Olen lukenut, että jotkut lähettävät maan ääristä kirjeitä sinne, jotta joku laittaisi ne kivienrakoon (ihan kuin kirjeitä joulupukille Korvatunturille toim. huom.).

Viehättävä tarina (todeksi vakuutettu) kertoo juutalaisesta pojasta, päivitetystä Tuhlaajapoika 2.0:sta, joka rikkoi välit isänsä kanssa ja lähti ovet paukkuen kotoaan. Kaukana maailmalla hänelle kantautui suruviesti: isä oli kuollut. Poika kiirehti takaisin Israeliin hautaamaan isänsä, kävi kuitenkin itkumuurilla ensin, rukouslappunsa jättämässä. Samalla hän noukki maahan pudonneen rukouslapun ja katsahti sitä. Ja istu ja ihmettele: se oli hänen isänsä kirjoittama kirje, jossa isä pahoitteli rikkoutuneita välejä ja kirjoitti, että on antanut pojalleen anteeksi.

Suruja minäkin lappuselle kirjoitin, asioita, jotka ovat minua rikkoneet. Kävelen kohti muuria paahteisella kivipihalla. Edessäni on läheneviä selkiä: muurilla jo käyneet tulevat minua vastaan takaperin kävellen. Pääsen noin kahden metrin päähän korkeasta itkumuurista ja juutun ihmisruuhkaan. Ympärilläni on eri-ikäisiä naisia, jotka huojuttavat ylävartaloaan ja kääntelevät hepreankielisten rukouskirjojensa sivuja.

Hivuttaudun varovasti kohti muuria. Yltän jo hipaisemaan auringonlämmittämää kiveä. Rukouskirjeeni on pieneksi rullattu, ja yritän sulloa sitä kivenrakoon. Unohdun katsomaan nuorta tuuheahiuksista ja tummiinpukeunutta naista, joka on ollut muurin äärellä jo pitkään. Huomaan, että hänellä on rattaissa noin vuoden ikäinen lapsi. Nainen nostaa lapsen syliinsä, ojentaa hänet kohti muuria ja nostaa lapsen oikean käden niin, että se koskettaa muuria. Sitten naisen ystävätär tulee paikalle kameran kanssa ja äiti nostaa lapsen syliinsä kuvattavaksi. Lapsi mutristelee ja veikistelee; kieli lirpahtaa esille suppusuusta. Äiti työntää hellin sormin kielen takaisin lapsen suuhun, mutta kun kuvaaja on valmis, lapsen kieli lirpahtaa taas esille. Tämä toistuu muutamia kertoja. Meitä ympärillä olevia alkaa naurattaa.

Lähden muurilta – en osaa peruuttaa vaan kävelen ihan tavallisesti – ja istahdan hetkeksi aidan suomaan varjoon. Penkillä istuu nuori afrikkalainen nainen, joka pyytää minulta lainaan kynää ja paperipalaa. Repäisen vihostani sivun ja annan kynän hänelle. Kerron, että hän voi pitää sen, sillä ryhmäni odottaa jo.

Itkumuurista tuli yllättäen ilon ja elämän muuri. Matkan lisäbonus, jota ei etukäteen laaditussa matkaohjelmassa ollut.