Jotkut asiat ovat itsestäänohjautuvia ajatteluautomaatteja. Minun aivolohkoissani juutalaisista tulee mieleen – keskitysleiri. Tai no ehkä ensimmäisenä sentään juutalainen kulttuuri ja Raamatun viisauskirjallisuus. Kiitos, sananlaskut. Niitä luin jo lapsena.

Pääsiäisen alla kirjastosta käsiini osui Primo Levin kirja Tällainenko on ihminen. Kirja on klassikko ja Primo Levi taas oli italianjuutalainen kemisti, joka joutui keskitysleirille pahamaineisen Auschwitzin läheisyyteen kiviä hakkaamaan, maansiirtotöitä tekemään, liejussa kahlaamaan, nälkää näkemään. Jostain kohtalon oikusta juuri hän säilytti henkensä ja kirjoitti vapauduttuaan kirjan jo niinkin pian kuin vuonna 1947.
- Minusta tuntuu tarpeettomalta vakuuttaa, ettei mitään ole keksitty, Levi kirjoittaa esipuheessaan.

Aloitin lukemisen aurinkoisena pääsiäissunnuntaina etupihalle kantamassani tuolissa istuen. Kevään lämpö hiveli poskiani ja ajattelin lukemisen ohessa, oliko keskitysleirivangeilla mitään, yhtään mitään, mikä olisi lieventänyt heidän kurjuuttaan.
No, ehkä sentään Luojan aurinko, ajattelin. Ehkä sen valo ja lämpö, silloin kuin niitä oli, toi lievää lohtua. Ja korjasin välittömästi ajatustani: keskitysleiriolojen yhteydessä en halua käyttää ilmaisua ”Luojan aurinko”. Silkka aurinko riittäköön. Luin ajattelusessioni jälkeen kirjan takakannen tekstin ja yllätyin yhteensattumasta. Siihen oli valittu Levin kirjasta katkelma, joka alkoi seuraavalla lauseella:
- Aurinko nousi kuin petturi, joka on päättänyt osallistua ihmisten suunnitelmiin toistensa tuhoamiseksi.

Jyväskylässä oli taannoin esillä Jorma K. Ahosen kokoama näyttely, joka esitteli juutalaista kulttuuria. Tukevasti siinä oli esillä myös keskitysleiriteema. Näyttelyn esilläpitoa tukivat paikalliset seurakunnat ja sinne kutsuttiin lähiseutujen lukiolaisia. Jotta tietäisivät eivätkä unohtaisi.
Koska olen helposti erilaisiin projekteihin höynäytettävissä oleva hökäle, lähdin vapaapäivänäni näyttelyn rakennustalkoisiin. Iällinen näyttelymateriaalin omistaja-kerääjä Ahonen kieppui ketteränä talkoolaisia opastamassa. Yhteen vitriinin laitettiin Auschwitzin arinakivi. Pidin sitä kädessäni. Oikeassa kädessäni. Sitä kuumottaa vieläkin, kun muistan sen hetken.

No niin. Holocausti oli hirvittävä rikos, mutta sen jälkeen on tapahtunut samankaltaisia kauheuksia. Holocaustin rikoksellisuutta lisää se, että me ihmiset emme sittenkään oppineet siitä. ”Ei koskaan enää” unohtui sittenkin yllättävän äkkiä.
Siitä huomauttaa Primo Levin kirjan loppusanoissa Dan Steinbock.
- Tällainenko on ihminen, sanoisi Primo Levi. Hän ei kysy, hän tietää. Hän ei ollut vain Auschwitzissa. Hän oli myös Siperian ”työleirillä”. Tai Hirosimassa. Tai Nagasakissa. Hän oli Biafrassa, Bangladeshissa ja Kamputseassa. Tai kenties hän oli Vietnamissa, Vietnamin venekansan jäljellä, Kosovossa, Ruandassa ja Sudanissa.