Milloin matka alkaa? Suuresti fanittamani Virpi Hämeen-Anttilan mukaan matka alkaa silloin, kun se on varattu ja matkaanlähtijä alkaa tutkia karttoja ja metroreittejä. Koska Virpi Hämeen-Anttila kuuluu kanssani samaan ikäluokkaan, hän ei ole matkaillut rentona ja huoletonna kaksikuisena aurinkorannoille vanhempiensa kiikuttamana kantokopassa. Hän – samoin kuin minä – osaa Arvostaa Matkan Ainutkertaisuutta.

Virolaiskirjailija Viivi Luik panee oikeastaan vielä paremmaksi. Hän aloitti matkansa Roomaan noin viisivuotiaana, kun löysi Siperiaan kyyditettyjen naapureiden talosta repaleen kuvakirjan sivuilta Colosseumin kuvan. Silloin hän ei kylläkään tiennyt, että se oli matkan alkupiste. (Viivi Luik kertoo hitaasta matkastaan Roomaan kirjassa Varjoteatteri.)

Minun matkani alkoi samoina ikävuosina kuin Viivi Luikin. Se alkoi pyhäkoulussa. Se alkoi, kun katselin joulukortteja, joissa Jeesus-vauva lepäsi seimen oljilla. Se alkoi, kun koulun uskontotunneilla tutkittiin Raamatun etu- ja takalehdille painettua Israelin karttaa.
Väitän, että noin 90 prosenttia suomalaisista on saanut pienenä suunnilleen samat askelmerkit kuin minä: uskontotunneilla opetettiin, että Israel – samoin kuin pieni ja piskuinen Kreikka – on vähän kuin Suomi: meitä yhdistävät sinivalkoinen lippu sekä iso ja pelottava naapuri. Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs. Me kaikki kolme maata ja valtiota olemme kuin pieni mutta nokkela Daavid, joka päihittää ison ja kömpelön Goljatin.
Ja juutalaiset ovat Jumalan silmäterä ja omaisuuskansa, jonka puolesta kirkkokansa sunnuntaisin rukoilee.

Varhaisteininä – Anne Frankin ikäisenä – piti se kuuluisa päiväkirja lukea. Sen jälkeen onkin tullut luetuksi keskitysleirikirjallisuutta enemmän kuin lääkäri määrää. Sitten tuli televisiosta Holocaust. Siskon kirjahyllystä löytyi nobel-palkitun Isaac Bashevis Singerin kirjoja.
Ja entäs Viulunsoittaja katolla -musikaalil! Unohtumattomat ja usein kuullut laulut Rikas mies jos oisin, Nousee päivä, laskee päivä – sekä musikaalin riipaiseva loppu, kun itäisessä Euroopassa asuneet juutalaiset joutuvat vainottuina jättämään maansa ja mantunsa. Eikä sovi unohtaa Exodus-elokuvasta tuttua Sain kauniin maan -kappaletta, jonka Mauno Kuusisto Lauantain toivotuissa aina lauloi. Aina.

Niin että kun minä ensi syyskuussa – jos Luoja suo – lähden viikon matkalle Jerusalemiin, olen ainakin hyvin valmistautunut. Kirjoitan matkablogia silloin kun kirjoittamista mieleen juolahtaa. Luulenpa, että tulen kertomaan myös palestiinalaiskirjailijan kirjasta Jeninin aamut (julkaistu myös nimellä Davidin arpi). Kirja käänsi aivojani uuteen asentoon niin että päässäni kävi kivulias rutina, samanlainen joka kuuluu, kun Rubikin kuutiota käännellään.

Niin, ja jos Luoja ei suo, olen varmaan tosi pettynyt. Ehkä juutalaisilla olisi siihen tilanteeseen joku pätevä ja viisas sananlasku?