Entä jos minä saan Jerusalemissa jonkun hörhökohtauksen? Viime blogissa (josta on kulunut aikaa liian pitkään, se oli tämä pitkä kuuma kesä?), kerroin, kuinka olen kokenut taiteen tai historian tuottamia huimauksia vähillä matkoillani. Lissabonin huimauksesta en vielä avautunutkaan, joten otetaan se tähän alkuun.
Kävin Lissabonissa viime joulun alla, olin siellä neljännen adventtisunnuntain molemmin puolin. Ensimmäinen elämys lentokentän bussipysäkillä seisoessa oli – tuore leikatun ruohon tuoksu! Joulukuinen pimeä ja ruohon tuoksu!  Koko kaupunki näytti hullaantuneen lähestyvästä joulusta. Jos joku kaupunki Suomessa ilmoittaa profiloituvansa joulukaupungiksi, niin minä sanon että HAH! Käy ensin Lissabonissa ja profiloidu keskenäs!
Joulukuusiin oli ripustettu ISOJA värikkäitä koristepalloja, valomainokset vilkuttivat Boas Festas tai Feliz Navidad –tekstejä. Niitä oli jopa kaupungin busseissa, joissa ne vaihtuivat vuoroin bussin määränpäästä kertovan tekstin kanssa.  Jokaisessa näyteikkunassa oli seimiasetelma, joissain jopa useampi, riippumatta siitä, mitä kauppa myi. Jopa eläintarhan bingon aulassa oli jouluseimi, ja konditorian ikkunaan painoin nenäni lyttyyn, kun kuolasin marsipaaniseimeä. Matkamuistoliikkeen myyjä pahoitteli, että eurokriisi on valitettavasti himmentänyt kaupungin jouluvalaistusta. Ihanko totta?  
Yllättävin näky kaupunkikuvassa oli punaiset Jeesus-kankaat: arviolta 70 x 110 –kokoiset kirkkaanpunaiset vaatteet,  joihin oli painettu alastoman lempeäkatseisen vauvan valoa hehkuva kuva. Niitä oli ihmisten parvekkeilla – köyttä pitkin kiipeilevien joulupukkien vieressä – ja yllätys: niitä oli jopa keskustan keskeisellä kauppakadulla Rua Augustalla liikehuoneistojen ikkunoista lieppumassa.
Kun äkkäsin Jeesus-painokankaan matkamuistokioskista, tarrasin sen laitaan ja kysyin myyjältä hintaa. Seitsemän euroa se oli. Ilmoitin että ostan. Kun katsoin kangasta tarkemmin, huomasin siinä töhryn. Huomautin töhrystä, ja myyjä ojensi minulle muoviin pakatun avaamattoman kankaan ja totesi, että se eksemplaari olisi sitten ollut kympin, mutta menköön.  Häkellyin ja harmittelin jälkeenpäin, etten älynnyt maksaa erotusta. Riistin siis myyjää.
Kun katsoin kangasta hotellissa, huomasin siinä tekstin Made in China. Kyyneleet tulvahtivat silmiini joulukaupungissa, kun ajattelin alipalkattuja ompelijoita jossain hikipajassa; he käsittelevät joulunpunaisia kankaita, joihin on painettu heille kenties täysin tuntemattoman poikavauvan kuva. Sillä työvauhdilla, jolla he ompelevat, sattuu helposti invalidisoivia tapaturmia. Yääh, eikö se riitä, että Jeesus uhrasi itsensä, miksi uhraamisen pitää vielä jatkua, ja kaupallisista syistä?
Nyt kangas roikkuu eteisaulassa ja katson sitä joka aamu matkalla makuuhuoneesta keittiöön. Joskus sipaisenkin pullean vauvan kuvaa.
Ai, sorry. Jerusalemistahan tässä piti puhua. No, Jerusalem-syndrooma on se, että joku uskonnollisesti orientoitunut matkaaja alkaa kuvitella olevansa profeetta. Hän saattaa pukeutua hotellista kähveltämäänsä valkoiseen lakanaan ja juoksentelee pitkin pyhää kaupunkia saarnaamassa parannusta tai maailmanloppua tai molempia.
Lissabonissa huomasin, että olen uskonnollinen ihminen, jos nyt en kovin uskovais-sanaa niiden symbolien ihailusta käyttäisikään.  Mitähän minä löydän itsestäni Jerusalemissa?
Jerusalem-syndrooma jatkuu seuraavassa numerossa.