Onneksi lähdin Israeliin avoimin mielin. Olin valmis ihastumaan. Olin valmis pettymään. Matkan jälkeen kuulin nimittäin sattumoisin Anna Kortelaisen toteavan radiossa, että vain avoin ja seikkaileva mieli on altis vaikuttumaan, jopa hurmaantumaan uusista kokemuksista. Kortelainen on kirjoittanut aiheesta kirjan Hurmio: oireet, hoito ja ennaltaehkäisy.

Hurmioitunut sanoo: Minä näin kauneuden läheltä, minä ikään kuin kosketin sitä.

Minä en nähnyt vain kauneutta läheltä, minä näin ja koin sen lisäksi jotain sellaista, jonka virtauksessa ajattelin: alan kehittää itsessäni tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta.

Helsinki-Vantaan lentokentällä mietin, että tällaista voi olla vain Toiviomatkojen lennoilla: suomalainen mies kaivaa esiin kitaransa, jonka hän vie mukanaan matkustamoon, ja laulaa heprealaisia kansanlauluja, joihin hänen matkaseurueensa yhtyy. Tel Avivin lentokentällä samainen mies viikon päästä laulaa, soittaa ja karkeloi ristiaskelin: Heveinu Shalom alechem – me teille rauhaa toivomme.

Olin tietoisesti keventänyt jännittynyttä mieltä matkaa edeltävänä päivänä: googletin ja kuuntelin Hava nagilan ”suomennetun” version (muistattehan: Jukka Virtasen teksti Hanna ja Niilo). Ja kaveri linkitti facebookiin Ne vei mun sanomalehden -laulun (oikeasti heveinu shalom alechem). Rento mieli, parempi matka!

Tel Avivin ja Jerusalemin välisen tien varrella oli muistoja monista sodista, viimeisimpänä Kuuden päivän sodasta. Siunattua tuloa, toivotti hepreankielinen teksti kaupunkiin johtavan vuoristotien varrella. Jerusalem ei lävähtänyt silmieni eteen kultakaupunkina. Itse asiassa olin vähän pettynyt: valkeita, beigejä, vaaleanruskeita talontötteröitä, tasakattoja. Kalkkikiveä, vähäväristä. Israelissa on oppaamme mukaan laki, joka kieltää rakentamasta muusta kuin kalkkikivestä – ja sitähän siellä piisaa. Talojen katoilla on aurinkopaneeleja, joiden avulla asukkaat lämmittävät talousveden. Kätevää, joskaan ei kovin kaunista.
Hotellimme lähellä vanhaa kaupunkia oli hieno kuin mikä. Hotellin edustaa valvovilla virkailijoilla oli aseet vyöllä.

Opas johdatti piskuisen ryhmämme Scopus-vuorelle ja Öljymäelle. Scopus tarkoittaa näköalapaikkaa (luonnollisesti – ajatelkaapa sanoja mikroskooppi, teleskooppi...), ja sieltä moni sotapäällikkö on tähyillyt Jerusalemin temppeliä ja muita rakennuksia – rynnätäkseen valloittamaan ja tuhoamaan kaupunkia. Öljymäelle näkyy maailmanlopun laakso: se, josta Jeesus lennähti taivaaseen ja jonne hän aikain lopussa tulee takaisin. Kalliomoskeijan kupoli kiiltelee kultaisena. Kun käännät katsettasi, näet juutalaisen hautausmaan; omaiset ovat tuoneet valkoisten kantikkaiden hautakivien päälle erikokoisia kiviä muistamisen merkiksi. Kukkasia ei siellä päin kannata tuoda, helle paahtaisi ne hetkessä. Lisäksi kivet muistuttavat, että kuolema tasa-arvoistaa meidät kaikki, rikkaat ja köyhät, miehet ja naiset, julkkikset ja tavikset.

Kun ajamme hotellille, kadulla kävelevät palestiinalaispojat näyttävät meille voitonmerkkiä.

Iltasella kasvava kuu tervehti matkaseuraani neiti K:ta ja minua, kun lähdimme hotellilta Nablus Roadia pitkin kohti vanhaa kaupunkia. Kuuluisa Damaskon portti oli kuin satulinna: valkoiset seinät ja linnamaiset sakarat hohtivat sinistä yötaivasta vasten. Eksoottiset mausteet tuoksuivat, matkamuistokorut kimaltelivat, pikkukauppojen omistajat katsoivat meitä toiveikkaina. Olemme liittyneet Israeliin matkustavan noin kolmen miljoonan vuosittaisen turistin joukkoon – vapaata riistaa kauppamiehille!
Askel hidastui: kahden naisen ei varmaankaan kannata seikkailla yöhämärissä oudon kaupungin sokkeloihin.