Noin miljoonan asukkaan kaupunki on pysähtynyt. Bussit eivät kulje, raitiovaunut eivät kulje. Hiljaisuudessa kuuluvat vain pensaissa tirskuttavat linnut – sekä kukon kiekaisu. Sen täytyy olla harha-aistimus – täytyyhän?
Ainoa mikä liikkuu, ovat juutalaiset, jotka kiiruhtavat suurena sovintopäivänä synagogaan. He ovat paastonneet edellisyön, ja paasto jatkuu vielä koko helteisen päivän. Osa heistä on pukeutunut mustiin vaatteisiin, osa kävelee rennommasti aamutakin näköisissä vaatteissa ja aamutossut jalassa; huomattavan moni lipsuttelee katujen poikki mustat crocsit jalassa. Ehkäpä niistä tulee jossain vaiheessa osa Jom Kippur -perinnettä, eräänalainen kulttuuripysähtymä, samoin kuin Venäjältä muuttaneiden juutalaisten suuret paksut turkislakit.

Nuoret miehet kävelevät laumana – ja leuhkana – pitkin raitiovaunukiskoja; eihän sieltä nyt ketään tule. Pienet lapset pyöräilevät leveillä kaduilla väärään ajosuuntaan; eihän sieltä nyt ketään tule. Aurinko helottaa. Bussipysäkin penkillä lekottelee mies, joka lukee sanomalehteä.
Kävelen juutalaiskaupunginosan vieritse kohti vanhaa kaupunkia. Kierrän vanhan kaupungin muurin ja sujahdan Jaffa-portista sisään ja käännyn juutalaiskortteleihin. Siellä saan selityksen aiemmin kuulemalleni kukonkiekaisulle: pienet pojat laitavat kädet ääntä vahvistavalle tötterölle suunsa eteen ja päästelevät kiekaisuja. En siis kuullut väärin.

Siunattu hiljaisuus, siunattu pyhä! Hetkeksi aikaa kiidän 60-luvulle pienen yläsavolaisen kylän sunnuntaihiljaisuuteen. Tekeminen oli lakannut, naapurin isännät saattoivat piipahtaa – mustissa suorissa housuissa ja valkoisessa kauluspaidassa – isän kanssa turisemaan. Auringon läikkä siirtyi hitaasti tuvan lattialla.

Taisin vähän eksähtää, kaupungin kartta on summittainen eikä siinä ole joka katua. Päädyn kuitenkin lähelle Via Dolorosaa, joka kulkee halki arabikorttelin ja sen myymäläkatujen. Siellä ei Jom Kippuria pidetä vaan myydään kaikkea kaikille. Paikallinen mies huomaa minut ja selittää, että hän osaa kyllä opastaa minut minne sitten olenkin menossa. Sanon vain Via Dolorosa, ja mies opastaa minut korttelin päähän – tai oikeastaan vain kadunkulman ympäri. Yritän näyttää enemmän eksyneeltä kuin olenkaan, sekä kiitolliselta, ja annan miehelle muutaman sekelin.

Kävelen Pyhällä kadulla, joka perimätiedon mukaan noudattelee Jeesuksen reittiä Golgatalle. Vastaani tulee iso ryhmä laulavia italialaispyhiinvaeltajia, heitä seuraa ryhmä espanjalaisia ja heidän kannoillaan kolumbialaisia. Jokaisessa ryhmässä on 2-3 ristinkantajaa sekä pari opasta, jotka lukevat kärsimyshistorian tekstejä jokaisella Via Dolorosan 14 asemalla. Lisäksi pyhiinvaeltajaryhmät laulavat ja rukoilevat asemilla Isä meidän -rukouksen: Pater noster.
Vaellan ryhmien mukana, ensin aloitan italialaisena ja kun saavumme Ylösnousemuksen kirkkoon, olen jo kolumbialainen. Kapealla kadulla yksi ristinkantajien ryhmä hajoaa, kun vastaan tulee paikallinen mies, pienikokoinen ja laiha, ihan kyyryssä oman taakkansa alla: hän kävelee Via Dolorosan rappuja alaspäin ja kantaa selässään painavaa jääkaappia.

Tunteikas vaellus keskeytyy, kun hotelliin jäänyt tytär soittaa matkapuhelimeeni. Palaan normaaliin, ja paluuta edesauttaa kauppakatujen hälinän kautta kuljettu matka. Siirtymä pyhästä liikutuksesta arkeen on sittenkin aika nopea. Kiitos siitäkin.